i'm on a pilgrimage, a crusade for hope pt. 2

koko lukion ekan vuoden aikana mulla kävi laittoman usein mielessä kaikki itsetuhoiset ajatukset ja usein mä kiusasin ja satutinki itteeni, mutta nyt ku ajattelee ni se ei helpottanu asiaa ollenkaa. musta vaan tuntu, etten ollu minkää arvonen. koko vuosi oli siis ihan yhtä helvettiä. keväällä tosiaan kerkesin hetken olla itestäni ylpeä, mutta se loppu lyhyeen ku aatamin elämä. mitä lähemmäs kesää mentiin niin sitä enemmän mä halusin vaan unohtaa kaikki. musta tuntui, että kaikki oli ollu mulle tosi kaksnaamasia ja ilkeitä, enkä edes enää halunnu tuntea niitä. aloin olla siinä pisteessä, etten enää edes halunnu korjata mun elämää.

kesäloma alkoi aika ahdistavissa merkeissä. mulla oli tosi tulehtuneet välit sillon aika monen ystävän kanssa, mutta niistä tärkeimmän kans oltiin samassa kesätyöpaikassa. kahdestaan. en tienny miten tuun selviämään siitä, mutta loppujen lopuksi kaikki käänty parhain päin. saatiin vietettyä aikaa yhessä ja välit parani huomattavasti. loppukesä kuitenki meni jossai harmaassa sumussa, en muista siitä juurikaa, ei varmaan ollu paljo muistettavaa. provinssirockissa olin, mutta se oli ihan fiaskoreissu. sen aikana ja sen jälkeen mulla oli ihan vitun paska fiilis.

"so that everyone can see that i'm very unhappy. i wish i wasn't always wrong,

i wish it wasn't always my fault. the finger that your pointing has knocked me on

my knees and all you need to know is i'm so sorry. it's not like me, it's maturity that

i'm lacking. so don't, don't let me go. just let me know that growing up goes slow."

mutta jos sitä paskaa fiilistä ei olisi tullu, niin en ehkä koskaa olisi ruvennu ajattelemaan oikeesti mistä se johtuu. tajusin, ettei se johtunu musta miksi se olo tuli. sillä kertaa se johtu jostain ihan muusta, mun kavereista, joista sillä hetkellä tuli hetkellisesti entisiä. tajusin miten ala-arvosesti ne oli käyttäytyny mua kohtaan pitkän aikaa ja edelleen mä vaan jaksoin välittää niistä ja meidän väleistä. se oli se pääsyy miks mulla alko olla voimat loppu, mä välitin liikaa. en vaa osannu päästää irti ja mennä eteenpäin.

syksyllä kuitenki kaikki muuttu. ihan kaikki. ihan ku olisin saanu jonku uuden alun tai lahjan taivaalta. pelkäsin koulun alkua ja sitä, että ne samanlaiset tunteet ja ajatukset viimevuodelta tulis takas. kahden ekan viikon aikana mun elämään astu sattumalta semmonen ihminen, jonka ansiosta aloin piristyä ja näin asioissa taas jotain positiivista. aluksi se oli viatonta kaveruutta mutta aika pian se alko muuttua. aluksi mulla oli älyttömän vaikeeta edes uskoa, että se tosissaan välittäis musta yhtää koska kukaa ei ollu tehny sitä niin pitkään aikaan. se tuntui niin hyvältä, että pikkuhiljaa aloin sen takia unohtaa kaikki ne itsetuhoset ajatukset ja aloin saada jotaki järkeä tähän elämään.

"i wonder what my mom and dad would say if i told them that i icry each 

day. it's hard enough to live so far away. i wish it wasn't always cold, i wish 

i wasn't always alone. when the party is over, how will i get home? and 

all you need to know is i'm so sorry, it's not like me. it's maturity that i'm 

lacking so don't, don't let me go. just let me know that growing up goes slow."

koko syksyn ja talven mä olin oikeesti ilonen. en voi sanoo et positiivinen, koska pessimisti ei pety ja positiivisuus on perseestä, mutta joka aamu mä heräsin onnellisena. oli aina jotain mitä odottaa ja siks aina ekana ajattelin vaan että taas meni yks päivä, mä kestän kyllä vielä nää seuraavatki. mulla oli hauskaa ja mä jopa nautin elämästä, vaikka vuosi sitte en uskonu sellasta hetkeä enää ikinä tulevan. aloin tajuta, että ehkä mussakin on jotain arvostettavaa ja aloin taas kunnioittamaan itteeni enemmän ihmisenä. samalla siinä sivus aloin paikata välejä mun kavereihin ja ne oikeesti parantui talveen mennessä ihan törkeen paljo.

oli ihanaa tuntea miltä rakkaus tuntuu. se on ihan totta, että se tekee hyvää ihmisille. mutta koska mikää ei kestä ikuisesti ja mua ei oo luotu onnelliseksi olennoksi niin kaikki tuo euphoria päätty tammikuus. se oli mulle ihan hirvee shokki, olin henkisesti enemmän rikki ku koskaa. luhistuin ihan täysin, en saanu nukuttua kolmeen viikkoon ja taas aloin ajatella, etten oo tarpeeksi hyvä. koko vanha ajatusmaailma palas takasi yhessä vuorokaudessa. ja sen jälkeen tapahtu vielä yhtä sun toista  ja mun olo vaan paheni.

"if all the rules are meant to bend and you swore you were my friend. 

now i have to start all over again 'cause no one's going to take your 

place. and i'm scared i'll never save all the pieces of the love we made.

just let me know that i can slip and fall and you won't let me go, 

just let me know that growing up goes slow."

tuollon huomasin tosissaan ketkä mun tosiystäviä on, en varmaan olisi täälä enää ilman niitä. mä oon niin helpottunu nytte, että ne uhras muhun niin paljo aikaa koska jos olisin joutunu olla yksin, en varmaan olisi pysyny järjissäni. mulla kesti luvattoman kauan taas saada uudestaan mistää kiinni, kaikki tuntu niin turhalta ja mitättömältä. en sano ettäkö vieläkää kaikki hyvin olis, tai tulis olemaan pitkään aikaan, mutta mä oon matkalla siihen. siihen, että voisin taas olla myös sisältä se sama naurava jatta, jonka kadotin jo monta vuotta sitte.

oon kuitenki ottanu itteeni niskasta kiinni, oon puhunu mun kavereiden kans rehellisesti. oon opetellu puhumaan ennenku romahdan. vaikka vieläki haudon asioita liikaa mun päässä niin nykyään yritän edes ajatella järkevämmin. viimesimmänki kanssa sovittiin, että ollaan kavereita vaikka alkuun se oliki aika tuskallista. nyt kaikki on periaatteesssa ihan hyvin, mutta ei kuitenkaa. en vaan osaa enää elää niinku ennen, tää paska on niin liimautunu muhun.

siinä se on nyt, karuin totuus jonka pystyn julkisesti antamaa.