mä oon ruvennu miettimään yhtä asiaa. ihan tosissani. parin viimevuoden aikana ihmiset on alkanu luulla, että mä oon muuttunu? miksi? miksi mä olisin muuttunu? siksikö, että mulla on ollu masennus, paha olla, oon ollu yksin ja eläny siinä uskos, ettei millää oo mitää väliä? ajattelin että bullshit, mä oon ihan sama jatta ku aina ennenki, mutta onko se sittekkää niin?
ennen olin semmonen tavallinen, äänekäs kaikkien kaveri, jonka useimmat ties ja en hävenny olla sellanen ku oon mutten ollu sitä mitä mä oon oikeesti. pelkäsin paljo toisten kyseenalasia katseita ja sanoja, niitä juoruja joita musta liikkui koska valitettavasti kyllä - muakin on kiusattu. mutta mä oon ollu aina vahva, oon vaa haistattanu vitut niille ja valitettavasti kyllä - kiusannu niitä myös ite. en antanu kellekkää mahdollisuutta osua mun heikkoihin kohtiin, en ees tienny että mulla oli niitä.
"can't feel it anymore, can't see the point at all, can't make it back to the
shore like brothers and sisters. not in love anymore, not getting along
at all. ready for a war... i'm dead inside. i lost my heart in the middle
of this fight. i've been dead inside since you turned your back on me."
seiska ja kasi oli ihaninta aikaa mun elämässä, olin niin onnellinen. aina ilonen ja spontaanisti tein kaiken mitä halusin, mulla oli paljo kavereita joiden kans hengata. ysillä asiat alko kuitenki muuttua. musta tuntu et aloin jäädä yksin, että mut haluttais tahallaan unohtaa. en tienny mistä se johtuu, mutta oletin sen tietenki johtuvan siitä, että olin aina suunapäänä jokapaikas, mutta sellanenhan mä olin aina ollu. aloin muuttua sen takia, että miellyttäisin muita. halusin taas olla se jatta, jonka kavereita kaikki halus olla.
en kertonu kellekkää miltä musta tuntu ja vapaaehtosesti jäin aina sivummalle, jotenki musta tuli sillon paljo herkempi. aloin miettiä asioita enemmän päässäni ja eihän se ainakaa mitää helpottanu, pahensi vain. olin aina ollu semmonen lepposa, joka ei välittäny siitä mitä muut mulle sanoo - toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. mutta tohon aikaan semmoset tavalliset jutut mitä mulle sanottiin, alkoki yhtäkkiä satuttaa.
"it used to be alright, it used to be so fine. there used to be sunshine
like mothers and fathers. can't talk anymore, can't get along at all.
ready for a war... i'm dead inside. i lost my heart in the middle
of this fight. i've been dead inside since you turned your back on me."
yritin kauan kieltää sitä iteltäni vaikken voi kieltää sitä, etteikö ne olisi nakertanu isoa reikää mun itsetuntoon. ysin lopulla kaikki alkoki jo olla ihan hajalla. ku lukio alkoi ni en todellakaa ollu se sama jatta ku vuosi sitte. vedin joka aamu sen tekohymyn naamalle ja esitin tyytyväistä. en puhunu kellekkää koska musta tuntui, että kaikki mun ystävät on jättäny mut. ja niin se vähä sillon kyllä oliki. olin jotenki ihan eristyny, eikä mulla ollu ketää kelle puhua. elin niin whatever -tyylillä, etten enää edes halunnu puhua kellekkää, olin niin täynnä vihaa kokoajan.
koko vuosi oli sellasta. itsetunto alhaalla, olin jokakohdasta vääränlainen enkä missää tarpeeksi hyvä. mä inhosin itteeni niin paljo, et usein itkin itteni uneen vain sen takia. ette tiedäkkää, miten vaikeeta on saada ittensä kouluun asti aamuisin ku eka ajatus on joka aamu se sama - voiku en olisi heränny. silti yritin epätoivosesti miellyttää kaikkia olemalla "normaali". nyt tajuan, että mun olis vaan pitäny puhua. lopulta äiti huolestui musta niin paljo, että mun oli pakko kertoa sille.
"can't feel it anymore, can't see the point at all, can't make it back
to shore. not in love anymore, not getting along at all. i lost
my heart a long time ago. i don't believe it's growing back, in this life..."
en oikeen osaa puhua äitille, mutten enää sillon osannu puhua kellekkää muullekkaa. edes mun ystävät ei tiennyt miten mulla meni, tosin sillon niitä ei paljo enää ollukkaa. olin niin surullinen siitä, että olin oikeesti liian heikko ja ujo, että olisin uskaltanu avata suutani kellekkää. ajattelin, että mut tuomitaan heti ja hylätään jos kerron miltä musta tuntuu. ajattelin aina, että se vika on vaan mussa, mä ajattelen väärin. ja seki oli surullista, ettei edes mun ystävät kysyny mikä mulla on, vaikka loppuvuotta kohti en enää edes jaksanu vetää mun valeasua päälle aamuisin. teki vaan mieli jäädä siihen missä on, että kaikki unohtais mut ja mä unohtaisin kaikki muut.
keväällä mukaan astui myös jonki asteinen syömisvammailu. saatoin olla helposti 3 päivää syömättä mitää ja pelkkä ruoan ajattelu sai oksettamaan. se ei ollu mikää leikinasia enää, se oikeesti romahdutti mun fyysisen kunnon kokonaa. laihduin 4 viikossa yli 13 kiloa. mutta toisaalta, se näkyvä muutos sai aikaan onnistumisen tunteen ja sain ekaa kertaa yli puoleentoista vuoteen olla jollaki asteella ylpeä itestäni. siihen asti ku mulle sanottiin, että "vitun idiootti, ei tuo kauaa tommosena pysy, ne tulee kuitenki takasi." olin taas siinä tilanteessa, etten kuitenkaa ollu tarpeeksi hyvä. olin epäonnistunu taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti