annealing of my love

mun on aivan pakko tehä nyt semmonen asiapostaus. on pakko hehkuttaa jonnekkin, koska oon tajunnu jotain ja oon niin suunnattoman ylpeä. en tiä moniko tietää mutta siis mullahan on laumallinen eläimiä täälä, rusakkoja plusmiinus 10 normaalisti ja niiden kanssa tulee paljo harrasteltua kaikkea eli käytyä näyttelyissä ja estekisoissa. ja pärjätäänki jopa. koiria meillä on ollu myös aina, niinku nyttekkin, enkä oikeen oo ikinä osannu ajatella niitä kuin koirina. ihan normaalia, että on koiria, ne on vaan koiria, ei enempää eikä vähempää. 

mun elämässä ensimmäinen koira oli labrarodinnoutaja jimi. sen jälkeen pieni sekarotuinen vinkuintiaani minni. niiden eläessä olin niin pieni, etten niitä juuri muista. ku tähän muutettiin niin meille tuli toinen labbis, jaska, joka onki jättäny muhun ja moneen muuhun ikuisen jäljen. toista samanlaista koiraa ei tuu. jaskan aikana meillä oli hetken myös rölli niminen seropi ja sitten tuli mun ensimmäinen koira, niin ikään sekaroituinen iitu. iitu oli hankala koira mutta jääräpäisesti halusin oppia olemaan sen kanssa. niinku siinä paikat paskovassa, karkailevassa, itsepäisessä ja suurikokoisessa koirassa ei olisi ollu tarpeeksi hommaa tälläselle 13 vuotiaalle teinirimpulalle niin iitu päätti vielä pyöräyttää 9 vahinkopentua.

siitä tämä tarina saaki alkunsa. äiti ja iskä päätti myidä iitun, koska se oli niin vaikea koira eikä oikeasti sopinu meille. sillä oli kova metsävietti ja se halusi päästä metsälle eikä saanu meillä tehdä mitä halus. iitu muutti meidän tutuille kun pennut oli tarpeeksi vanhoja olemaan itekseen. miettikääpä hetken miltä tuntui ku mun ikioma koira päätetään pistää pois kysymättä multa. sillon mua ei edes helpottanu se, että sain valita iitun pennuista yhden joka jäisi kotiin.

se yks oli pulkko. tottakai mä oon aina tykänny pulkkiksesta, onhan se mun oma, oonhan mä opettanu sille kaiken ja loppujen lopuksi kokenu sen kanssa aika paljon kun oon siitä huolehtinu siitä asti ku se oli ollu tässä maailmassa vain 3 tuntia. kuitenkaa en oo ikinä pitäny sitä mitenkää erikoisena. se on koira. ja vielä ruma sellanen.

tässä viimeaikoina oon kuitenki huomannu, että mä en voisi omistaa täydellisempää koiraa. pulkosta ei puutu mitään eikä siinä oo mitään liikaa, vaikka monesti sanon sen olevan ihan typerä ja tampio. loppujen lopuksi pulkossaki on paljo vikoja mutta mikään ei voisi silti tehdä siitä enää parempaa koiraa, se on niin luotettava ja herttainen. se ei osaa miljoonia temppuja, eikä se aina tottele moitteettomasti, se on aika tyhmä ja äärimmäisen pelokas koira, mutta silti en muuttaisi mitään siinä. oon tajunnu, että koiran ei tartte olla mitään noista äskesistä, sen ei tartte olla mikään kone joka seuraa ja tekee mitä käsketään.

tavallinen elämä on niin helppoa sen kanssa, voin tehä sen kanssa nyt ihan mitä vaan. pulkko on ollu aina se joku juttu, jonka viereen oon saanu käpertyä iltaisin, se joku joka on nuollu mun naaman kyyneleistä ja pakottanu mut lenkille ja antamaan itestäni vielä enemmän. tuo koira on mun koira, ei kenenkää muun eikä kukaa voi sitä multa viedä, se on mun ystävä ja tukipilari. vaikka pulkko ei mitää erikoisia temppuja tai toko-juttuja osaakkaan niin se ei haittaa, koska mä voin tehä sen kanssa mitä vain koska se luottaa muhun. ja vielä sitä enemmänki mä luotan siihen.

"tässä on sinun ystäväsi, kumppanisi, puolustajasi, sinun koirasi. 

sinä olet hänen elämänsä, hänen rakkautensa ja hänen johtajansa. 

hän tulee olemaan sinulle uskollinen viimeiseen sydämenlyöntiinsä asti. 

sinun tulee olla hänen omistautumisensa arvoinen." 

- tuntematon

tää postaus on nyt venähtäny ihan yli äyräiden mutta mitä väliä. haluan kerranki hehkuttaa jostain josta oon onnellinen. tänään mut sai erityistä ylpeyttä tuntemaan se, että pidin pulkkoa ihan irti ilman hihnaa koko juoksulenkin ajan vaikka mentiin isolle tielle jossa on taloja ja ohi ajavia autoja kokoajan ympärillä. normaalisti tuo jopa pelkäisi niitä ja varsinkin vastaan tulevia ihmisiä mutta nyt se jolkotteli hienosti vierellä koko matkan. ja kun joku pysähtyi juttelemaan niin otto pysähtyi mun viereen ja istui siinä niin kauan kunnes lähdin kävelemään - vaikka en edes käskenyt. voiko koiralta enempää toivoa? ei todellakaan. <3