i keep my wounds without a bandage, baby

teenkö mä väärin jos sanon, että haluan aikaa ittelleni, että mä tartten aikaa ittelleni? onko liikaa pyydetty jos haluaisin olla hetken yksin? miettiä omia asioita, omaa itteäni, virheitäni, elämääni, tulevaisuuttani, jos sitä edes on. oon niin hukassa tällä hetkellä.

keväällä uskottelin itelleni, että tästä kesästä tulee mahtava. oon uskotellu itelleni pitkän aikaa, et oon onnellinen. no, en oo. oon ihan vitun ahdistunu kokoajan ja tuntuu ettei mun elämällä oo mitää tarkotusta tai suuntaa, ainakaa tällä hetkellä. oon niin kyllästyny tähän. ahdistaa niin paljo etten saa öisin nukuttua, en edes tiedä mitä viikonpäivää elän, unohdan syödä ja itken matkalla töihin.

kaikki päivät menee samalla kaavalla, viikonloppuna teen jotain joidenki kans ja viikolla en enää muista mitä oon tehny viikonloppuna. kaikki on nii merkityksetöntä, vaikkei se saisi olla. haluan jonku tarkotuksen sille mitä teen, mitä tunnen, mitä nään ja kuulen. sille miks mä elän. tämä kesä ei oo ollu elämää.

ahdistaa niin paljo. ahdistaa ku en tiedä mitää. en tiedä mitä haluan tehdä, kuinka ja koska. en vaan tiedä mitää. mua pidetään alisuorittajana ku kaikki ei oo mulla kristallinkirkkaana mielessä. mutta millä se vois olla ku oon kakstoista vuotta eläny samaa kaavaa ajattelematta itteeni. jos pyydän nyt paria kuukautta aikaa vain itelle, oonko mä huono? itserakas? laiska? saamaton? ilmeisesti. 

"and it gets pretty late
and the stations will change
and the things once in order
now seem so strange."

antakaa mulle anteeks, etten pysty nyt ajattelemaan ketää. kaikki on niin sekasin mun pään sisällä. en oo unohtanu mun kavereita, vaikka se siltä ehkä vaikuttaaki. mä kaipaan teitä enemmän ku koskaa. en vaan pysty enää yksin ylläpitää tätä kaikkea. anteeks.